– Siinä mittään
pahhaa jos hyrräilee. Pahempaa solis jos se itkis ja vielä pahempaa jos
meuhkais yhtälailla ko Raattaman pankopoika pahimilhan ja vielä kirhven kanssa, jos
pihaporot vähissä, Oiva makoili jo takan edessä. – Mitä outoa siinä? Ainahan
son ollu onnessansa ko on tänne ollu lähössä.
– Piessa ko on
kylmä, Penaa puistatti. Olis se huoltomies saanu takkatultaki vähän poltella,
eikä vain sähkölämpöä nostaa, on tullu kylmä sishän, ko sää on lauhtunnu. Seki
kumma ilmiö.
– Anna se laittaa
takkatulet ensimmäiseksi, ko tullee, millon sie palasit? Oiva painautui lattiaa
vasten, lämmitti jo vähän. – Millon se Anna sano sanokhan tulevansa.
– Keskiviikkona
tiemmä. Aamujunala lähtee. Tiiä vielä onko Roaniemelä yötä ja tullee
torstaiaamusta vai tulleeko jo illansuusta. Naiset! Neko ei ossaa päättää, Pena
pyöräytti silmiään.
Ystävän hengenahdistus huoletti, liekö Annakhan hoksinu
miten heikolla kaveri oli, se mietti. Oiva oikaisi jalkansa. Ne vapisivat. Ei
sille voi mithän roppiakhan antaa, henkiporolle. Se vain saisi itte Isoporo
paremmin varjotokastansa huolehtia. Käyvävvähhiin viishaat, jos Oivaki katoaa
kokonhaan.
– Uuestisyntyny!
Pena muisti ja hihkaisi ääneen.
– Uuestisyntyny?
– No niin se sano
yksi Annan tokasta sille, että son ko uuestisyntyny. Reipas ja ilosempi. Sinunki
pitäs semmonen temppu tehä. Syntyä uuesti.
– Uuestisyntyny,
Oiva jäi miettimään. – En mie vain halua uuestisyntyä, sehän tarkottaa, että
saattas pian syntyä samanlaiseksi ko ennenki. Tekemhän samat pahat uuelleen,
samat erreykset ja virheet.
– Vaikka kuinka
sais uuen maholisuuen korjata ittesä ja tekemänsä? Pena ihmetteli. – Ja löytää uuelleen miten hyä on ellää ja olla.
– Vaikka!
Harvemmin sitä kukhan niin viisas on, että ittekseen korjautuisi. Vaan jos
syntysi kokohnan uueksi, vois alottaa tyihästä ja kasvaa toisenlaiseksi ihmiseksi
tai poroksi ja vaikka vaihtaa palkista jos niikseen tullee.
– Tai syntyski
kokonaan uutheen tokhaan. Syntys vaikka uueksi johtoporoksi, viishaammaksi ja
tieteski komeammaksi, Pena keksi. Vaikkei varaa juur oliskaan, se mutisi
itsekseen ja nosti ylpeästi päätään. Toinen sarvi puuttui, se vähän harmitti.
Oiva hymyili. Pena
oli entisellään.
– Missähän se
Risto viipyy, se kysyi ja meni ikkunaan.
Päivä oli käyny näyttäytymässä jokusen tunnin kahden hämärän välissä. Pitenisi kevättä
kohti. Anna tulisi ja tuvassa olisi lämmintä. Se puhuisi ittekseen muka viishaita ja vähemmän
viishaita. Laukkos tunturissa ja kutos sukkaa. Polttelis kynttilöitä ja
takkatulta. Lukis ja toivottavasti kirjottas kans, Oiva mietiskeli ja siirtyi
lähemmäs uunia. Jo pelkkä ajatuskin takkatulesta lämmitti.
– Sen pitäs kyllä
päästä pian taas kirjottamisen alkhun. Annan. Siitä muuten mithän tule,
hermostuu vain.
– Nimpitäs, Pena
huokasi. – Miepä käväsen kattomssa missä se Risto. Sanon sille, että son Anna
pian taas omalla paikalhaan Palkisessa.
Oiva hengitti jo
helpommin. Tai siltä ainakin Penasta kuulosti.
Teksti ja porokuva: AnnaY
Yläkuva tunturikamerasta.
Yläkuva tunturikamerasta.
Oiva sun luantos tuntee. <3
VastaaPoista